HYVINVOINTIYHTEISKUNTA

Pekka Puska; mies joka tuhosi suomalaisen keittiön - Kansanterveyslaitoksen johtaja - tulisi lahjoittaa Suomen kehitysapuna mihin tahansa maahan, jossa elinajanodote on alle 55 vuotta. 55 vuotta on viimeistään se ikä, jolloin ihmiselle itselleen alkaa kertyä sairaiuksia ja hänen vanhempiensa osalle niitä on kasautunut enemmän kuin heidän jälkeläisensä omilta töiltään ja vaivoiltaan pystyvät hoitamaan . Yli 55 vuotias kaipaa enemmän sairaan- kuin terveydenhoitoa itsensä ja vanhemman lähipiirinsä osalta.

Parin vuoden sisällä yli 55-vuotiata on yli 55 % äänioikeutetuista - mahtava äänestäjäjoukko, joka voi nousta vanhakantaisista poliittisita kuopistaan yhtenä persoonana ajamaan omaa etuaan. Tekeekin sen varmasti, jos nykymeno jatkuu. Todennnäköisesti seuraavissa eduskuntavaaleissa. Minkä vuoksi?

Esimerkkejä:

Isovanhempani ( s:1897 ja 1901 ) menehtyivät parin kuukauden sisällä. Kumpikin liki 9-kymmppisinä. Vein ne itse sairaalaan, jossa oli enemmän imua kuin työntöä. Sairaalassa katsottiin, että olisi voitu ottaa jo aikaisemminkin, kun tiedettiin lopun lähestyvän. Kunnioittivat potilaiden elämänhalua. Ei jonotusta, ei ylipaikkoja huoneessa, ja lopun lähestyessä oma tila kuolevalle ja omaisille. Arvokas ja hieno lähtö hienoille ihmisille, jotka olivat eläneet itsenäisen Suomen kovimmat ajat.

Isäni kuoli noin kymmenen vuotta myöhemmin. Hänen lähtönsä oli hienosti hoidettu. Me kaikki lapset olimme paikalla eikä kipuja ollut ainakaan havaittavissa. Lähtö oli arvokas, mutta sitä edeltävät vuodet karmeita. Kaatuiluja kotona, täysipäisen ihmisen hoitoa sairaalan dementiaosastolla. Potilas itse keräili huonetovereitaan käytäviltä yövaellusten aikaan. Viimeiset vuodet vietti veteraanisairaalassa huonetoverinaan toinen sotainvalidi, päähän haavoittunut puhekyvytön vihannes. Itse osteli osakkeita pörssistä!

Tässä vaiheessa aloin pohdintani hyvinvointiyhteiskunnasta! Huolestuin, vaikka olin terve viisikymppinen.

Anoppi aloitti kaatuilemalla vanhustetalossa aina sekavana. Aina tarvittiin ammattiapua, kun ei kolmeen henkeenkään saatu jaloilleen, Sairaala hoiti virtsatietulehduksen, mutta alkavaa alzheimerintautia ei diagnostisoitu. Kaatui taas ja satutti itsensä niin, että SAI jäädä sairaalaan. Altzheimer oli pahentunut; luuli olevansa Viipurissa. Vaimolle soitettiin, että pitää valmistautua potilaan kotiuttamiseen. Tyrmistyimme!

Vaimolle tuli flunssa. Paheni päivä päivältä. Kuume heitteli 38-41:n välillä. Yritin soittaa terveyskeskukseen. Etsin keskustan numeron( Rautatienk 11 ). Soitin ja jonotin. Panin puhelimen kaiuttimen päälle parinkymmen minuutin jälkeen. Lopulta vastattiin. Kysyttiin osoitetta ja todettiin minun soittaaneen väärään numeroon; olisi pitänyt soittaa Harjun alueen numeroon. Kun totesin, että olen yhteydessä Lahden terveyskeskukseen ja, että Harjun alueella vastaa samanlainen sairaanhoitaja niin miksei voitaisi hoitaa tätä vähän nopeammin. Hoitsu ymmärsi ja jotenkin yhdisti minut ohi jonojen Harjun hoitajalle. Tuntui aluksi hienolta. Selitin toiseen kertaan vaimon oireet. "Sitä on liikkeellä. Odotelkaa pari- kolme päivää ja jos ei parane, niin varataan aika lääkärille." Ei tullut katsotuksi paljonko ne puhelut maksoi. Puolitoista tuntia siihen musiikin kuunteluun varmaankin meni!

Valvoin seuraavan yön. Vaimo korisi. Väliin valui hikeä - hetken päästä tärisi vilusta. Soitin kaupunginsairaalaan. Kerroin oireet jo kolmannen kerran. "No tulkaa tänne, niin katsotaan" oli epäröivä päätös. Talutin sekavan vaimon autolle ja ajoimme 300 metriä sairaalan päivystykseen. Vein hädintuskin jaloillaan pysyvän mummon suoraan pyöräpedille ja menin ilmoittautumaan. Luukulla olevaa hoitajaa kiinnosti vain se, kuka oli antanut luvan tulla sairaalaan. Soitteli ympäriinsä kunnes löysi etsimänsä. Pyysin katsomaan potilasta. Ei sopinut. Lopulta Mummo siirrettiin vastaanottotilaan ja tunnin päästä ambulanssilla keskussairaalaan. Keuhkokuume. En havainnut imua. Päinvastoin työntö oli tylyä.

Tätä ennen yksin palvelutalossa asuva täysipäinen äitini kärsi liikkumisen estävitä lonkkavaivoista. Kävi terveyskeskuksen kautta erikoislääkärillä, kuvattiin, tutkittiin ja ymmärsi olevansa leikkausjonossa. Odotti ja odotti. Alettiin ottamaan selvää ja todettiin ettei paikkaa jonossa ollutkaan. Olisiko ollut lääkärin virhe, tai kunnan säästötoimenpide. Onneksi oli rahaa. Leikattiin yksityisesti ja vanha liikkuu taas kuin kala vedessä jo viidettä vuotta.

Sairastuin itse. Aiemmasta viisastuneena menin suoraan yksityiselle erikoislääkärille. Kokeiden jälkeen ja sairasloman pitkittyessä sain lähetteen keskussailaaran poliklinikalle. Kokeet alkoivat klo 7.00. Päivä oli ylilääkärin ensimmäinen päivä kesäloman jälkeen. Tuli paikalle selittämättömästi 40 minuuttia myöhässä. Kävi selvästi ylikierroksilla, pastilli poskessa ja silmät pistävän kirkkaina. Amfetamiiniako? Entisenä konsernijohtajana olisin pannut alaiseni oitis sekä puhallus-, että verikokeeseen. Epikriisiä en koskaan saanut itse. Pyysin yksityilääkäriäni hankkimaan sen.

Vanha selkävaiva äityi pahaksi. Taas turha yritys terveyskeskuksen kautta. Tutkittiin yksityisesti ja pantiin leikkausjonoon päivystystapauksena. Kutsu leikkaukseen tuli alle kahden viikon. Menin keskussairaalaan, jossa todettiin suola-arvojeni olevan niin huonot, että minut siirrettiin sisätautiosastolle vajaaksi viikoksi, jona aikana ei käyty yhtään sairauteeni liittyvää asiallista keskustelua lääkärien kanssa. Sen sijaan jouduin kuuntelemaan yhden yön jonkun toisen kuolinkorinaa. Omaamani tiedot hyponatremiasta olen itse etsinyt internetistä.

Selkä on leikkaamatta ja hyponatremiaani hoitaa puhelimella lääkäri , jota en ole koskaan tavannut. Elokuussa piti olla seuraava kontakti. Kun ei kuulunut mitään, niin soitin . Viivästyy, kun yksi lääkäri on jäänyt eläkkeelle - vähintään kaksi kuukautta. Tätä ennen minut oli unohdettu kahdesti. Eikö hallinnossa tiedetty eläköitymisestä, vai eikö erikoislääkärit enää halua tulla töihin paikkaan, jossa on liikaa stressiä?

Tähän kun vielä todetaan, että Kela-korvausten taksat ovat kohta 20-vuoden takaa, niin kysyn:

MIKÄ VITUN HYVINVOINTIVALTIO?